VALOKUVAUSKONEENKULJETTAJA

Vuoden luontokuva 2012 -valokuvauskilpailun semifinalistit julkistettiin tänään eli huomattavasti aikaisemmin kuin edellisvuosina.  Kilpailuun lähetettiin yli 10700 kuvaa, joista neljä esituomaria valitsi semifinaaliin 944 kuvaa eli 6% osallistuneista.  Semifinaaliin pääsi,  jos yksikin tuomari antoi puoltoäänen.

Kilpailun parhaimmisto, semifinaalista finaaliin valitut nelisenkymmentä kunniamaininnan saanutta teosta, on vedoksina näytteillä Vuoden luontokuva -festivaaleilla 20. lokakuuta Finlandia-talolla. Kaikki semifinaalikuvat julkaistaneen edellisvuosien tapaan DVD-levynä.

Lähetin kuvia muutamaan sarjaan, mutta vain yksi selviytyi semifinaaliin.  Sarja on Luonto ja ihminen ja kuvan nimi on “Isi, älä liukastu syksyyn!”

Sain idean kuvaan jo  toissavuonna tullessani myöhään syksyllä sateen jälkeen kotiin kirjastosta. Yliskylä-talon edessa kulkevalla jalkakäytävällä oli isoja vesilammikoita, joihin tuuli oli ripotellut syksyn lehtiä.  Laskeva aurinko pilkotti pilven raosta ja sai lehdet hehkumaan ja kastepisarat kimaltamaan. Paras kohta oli siinä, missä jalankulkutien merkkinä oli asvalttiin maalattu käsikättä asteleva aikuinen ja lapsi. Harmittelin kovasti, että kamera ei ollut mukana. Sitten alkoikin useamman viikon sateeton jakso, ja sinä syksynä kuva jäi ottamatta.

Viime syksynä muistin aiheen niin myöhään, että ilta-aurinko, sade ja syysvärejä hehkuvat lehdet eivät kohdanneet edellisvuoden kaltaisesti  kuin vasta siinä vaiheessa, kun lehdet olivat lähes lakastuneet.  Edellisvuoden jalankulkumerkin valkoisuus oli kulunut melkoisesti. Etsin tuoreemman merkin lähellä kulkevalta jalkakäytävältä, mutta sen suunta ilta-aurinkoon ei ollut sivusuuntainen. No kuva oli otettava niin kauan kuin katu oli märkä. Hieman sain potkiskella liikoja lehtiä pois, jotta kävelytiemerkki näkyi tarpeeksi. Kuvausvaiheessa taisin herättää huomiota, “mitä se märkää katua kuvaa”..  Erään paikalle osuneen koulupojan kanssa meillä oli mukava juttutuokio, kun kertoilin, mitä kuvaan. Poika valokuvasi kuulemma itsekin.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin tarkoituksella valokuvaamaan Vuoden luontokuva -kilpailua varten. Lopputulos ei ole lainkaan sitä, mitä sieluni silmillä hain. Aiheessa sinänsä on ainesta enempään, mutta toteutus ontuu: vaakamallinen kuva kaipaa lisää väljyyttä ylhäälle ja oikealle.  Minulla on aiheesta muutamia pystykuvia – alunperin suunnitelmana oli pystykuva, jolloin automaattisesti olisi jäänyt tilaa kävelijöitten kulkusuuntaan -  mutta jostain kumman syystä valitsin tämän staattisen keskeissommitelman (tyhmä minä!). Tällä kuvalla sain kahden esituomarin äänen, ehkäpä hallitummalla sommittelulla olisin saanut lisää ääniä.

Mitä tästä opin? Kuvia ei pidä hosumalla räiskiä vaan zeniläisittäin mielikuvissa kuvata ja tuumiskella ja makustella ennen ensimmäistäkään laukaisimen painamista!

Äitienpäiväksi matkustin Pälkäneelle,  jossa äitini asuu sisareni perheen kanssa. Myös sisareni tytär taaperoineen oli tullut omaa äitiään ja isoäitiään tervehtimään, joten kolme äiti-ihmistä kahvitettiin ja kukitettiin. Perinteisten sinivuokkojen ohella äitejä ilahdutettiin kukkakimpuin.

Kevät oli kukassa myös pihalla: narsissit heiluivat vienossa tuulessa kuin keltaiset kellohelmaiset salsahamoset, ja puut availivat kellanpunavihreitä hiirenkorviaan.

Pihasta oli pääsiäisen aikaan kaadettu monta isoa puuta. Koivunrungossa lepattivat ohuen ohuet kuoren kielekkeet kuin purjeet.

Ulkoeteisen kaiteella nökötti Jekku-koiran metallikampa, jossa tukku kiharia häntäkarvoja.

Lähikuvissa olen käyttänyt 70-200mm/f4 -objektiivin kanssa kolmen loittorenkaan yhdistelmää.

Talotoimikuntamme järjesti kevään siivoustalkoot vapun jälkeisenä lauantaina.  Yleensä vapun jälkeen piha-alueet ovat täynnä vappukrääsän jämiä, mutta nyt jostain kumman syystä löytyi vain muutama pallonkuori, serpentiinejäkin vain muutama rihma.  Sen sijaan ikävää oli, miten paljon lasinsirpaleita oli luontoon jätetty;  nurmikoilla juoksentelevat lapset ja koirat paljaine tassuineen saavat taas monta haavaa, sillä läheskään kaikkea ei saatu siivotuksi – ja lisää tulee kesän mittaan pussikaljaporukoitten jäljiltä.

Sekin harmittaa, että talkoisiin ei koskaan tule ne, jotka roskaavat. Siinä sain primitiivireaktioni kanssa oikein pinnistellä, ettei harava ihan pikkuisen vahingossa alkanut viuhua, kun juuri haravoimaani kohtaan joku urpo tulee heittämään tupakkiaskinsa. Enpäs provosoitunut kun provosoitiin…

Mukavaa oli talkoitten lomassa nauttia tuoreesta kahvista ja rapeakuorisista munkkirinkilöistä, joita naapurin Sinikka oli aamuvarhaisella leiponut.

Munkkikahvitellessa sai tutustua uusiin asukkaisiin ja suunnitella kesätapahtumaa kirpputoreineen. Yleensä talkooväki on ollut varttuneempaa väkeä, mutta nyt ilahduttavan moni nuori asukas tuli mukaan!

Vappuaamun ilma oli niin kaunis, että pitihän sitä kopata kaveri ja kamera kainaloon ja kaupungille. Olimme sen verran myöhään liikkeellä, että toisenkin tovin jouduimme etsimään autolle paikkaa. Ihan keskustasta oli turha edes kuvitella löytävänsä vapaata tilaa, mutta onneksi edes kaupunginteatterin taakse pääsimme pujahtamaan.

Vasemmisto suuntasi marssinsa Hakaniementorille, mutta torilta pois päin näkyi marssivan pienempi kulkue, joka kantoi työkaluja repsottavareunaisessa punalipussaan. Repsottaako aate?

Hakaniementorille saapuessamme marssit oli jo marssittu, ja väki käyskenteli torilla kojujen vappukoristeita ja -palloja ostellen. Lapsuuteni perinteisiä palloja ei näkynyt myynnissä, nykyaikaa ovat värikkäät foliopallot, joissa tutut satuhahmot kilpailevat suosiosta: Angry Birds yrittää rutistaa kulmiaan kilpaa Pikku-Myyn kanssa ja Muumipeikot ja Nalle Puhit haluavat halittaviksi…

Tuuli viuhutti pallokimppua ja välillä pallomyyjän piti selvitellä pasmojaan.

Kesken parhaimman vappuvilinän pompputeltta lässähti kasaan – symboloiko jotenkin vasemmistoaatteen tilaa..?

Nou hätä: roudarinteippiä pätkä ja pompputeltta on taas pystyssä!

Ollaan jo iltapäivässä ja huikkoo jo hiukan: suolaista alle.  Kas muikkua, olkaapa hyvä!

..ja sitten suut makiaksi..

..ja siemaisu palanpainiketta – vapulle kippis!

Parasta vapussa on se, että suomalaiset rohkenevat edes kerran vuodessa hieman irrotella hauskoilla habituksilla: hatuilla, vaatteilla, kampauksilla. Valokuvaajalle Hakaniementori on paljon suurempi mielikuvituksen aarreaitta kuin Kaivopuiston kuivat perperi (berberi/Burberry)&valkolakki -wappu-uniformut.

Puheet eivät meitä kiinnostaneet – niitäkin kai oli? – mutta Pelle Miljoona bändeineen sai jalan vipattamaan.

Toreilla vapputohina jatkui. Aurinkoisissa puistoissa pikkukansalaiset eivät vapuista piitanneet, mutta  liukumäki ruletti.

Suunnittelin kerrankin viettää seksintäyteisen vappuaaton: kahden kauppa, kolmen kimppa tai miksei vaikkapa ryhmässä, ei sitä tässä iässä enää passaa kainostellen ja pihtaillen.

Mutta voih, niin siinä taas kävi kuten viime vuonna ja sitä edellisenäkin vuonna tähän aikaan: nopeat syövät hitaat, ilman jäin – jäljellä oli enää vain noita masentuneita ylijäämämiehiä, jotka lasittunein silmin muljottivat eteensä ilman minkäänlaista kiinnostuksen osoitusta, vaikka juuri toissapäivänä sain ns. asioista hyvin perillä olevista piireistä vinkin, että tuolla merenrannan kaislikossa natsaa jos missä..

En minä siis mikään kranttu ole, ihan vanha ja rupinenkin olisi kelvannut, kunhan vain…

No tässä nyt kuitenkin kuva muutamasta peräkammarinpojasta, jotka kaihoisasti katselivat kaislikossa lilluvia onnekkaitten alfauroitten miljoonia perillisiä.

“Baarimikko, shaiskosh viel yhdet”, kuului moni masentunut kurnuttavan.

Siinä sitä sitten joutuu vahtimaan nopeimpien seksihurjastelijoitten lemmenhedelmiä.

Siis mä sanon, että tää varmalta taholta kuulemani seksihurjasteluvinkki oli suuri kupla!

Kotimatkalla edes käärmepuu.. hmm..  jöpötti pirtsakasti..

Eikä sitten hei tekstistä mitään freudilaisia tulkintoja, jookos ;-))

Kansallista veteraanipäivää vietettiin 27. huhtikuuta, ja Hietaniemen hautausmaan sankari- ja veteraanihaudat lainehtivat kukkamerenä. Isoimmat seppeleet oli laskettu  Hietaniemen Sankariristille ja marsalkka Mannerheimin hautamuistomerkille.

Helsingin puistoissa kevään kukkaloisto on parhaimmillaan – keltaista, sinistä, siniviolettia, valkoista; punainen ei taida juurikaan olla kevätkukkien väri.  Suosikkikukkani krookus lienee kukintansa jo päättänyt.

Hakaniemessä Miinä Äkkijyrkän lehmäveistosten juurella narsissien meri loisti kilpaa lehmien peltikylkien kanssa.

Hakaniemessä viraston puistossa herkkiä sinisiä kevään tuojia.

Kävin tutustumassa Hietaniemen krematoriokappelin sisätilojen valaistusolosuhteisiin, koska olin luvannut kuvata siunaustilaisuuden. Kappeli on uusklassistinen tyyliltään ja interiööri on pelkistetyn kaunis.

Kohina – koskimelonta ry:n järjestämä perinteinen Ice Break -koskimelontatapahtuma Vanhankaupunginkoskella on kevään odotettuja kuvauskohteita: väriä ja vauhtia ei puutu. Sää oli kauniin aurinkoinen, mutta silti kaksi villapuseroa ei ollut liikaa. Kynsikkäät olisivat hyvät, koska kameran kylmyys siirtyy käsiin.

Ensimmäiset kilpailut käytiin joen itähaarassa, tässä kilpailijoita odottamassa veteen laskeutumista.

Kilapussa oli osanottajia sekä Suomesta että ulkomailta. Vanhankaupunginkoski pauhasi tänä vuonna erittäin runsasvetisenä.

Länsihaaran palkintojenjaossa iloisia ilmeitä ja vilkutus yleisölle.

Väliajalla nautittiin kojujen antimista ja siirryttiin joen toiseen haaraan.

Kosken länsihaarassa laskettiin kuusimetrisestä putouksesta. En päässyt parhaalle paikalle saadakseni kuvia putouskohdasta. Mutta taitoa vaati lasku koko matkalla.

Kajakkikolareitakin nähtiin.

Värikkäät kanootit ja kajakit kiinnostivat kaikenikäisiä. Tämä pikkuinen ehkä on parinkymmenen vuoden kuluttua itsekin laskemassa kosken kuohuissa…

Tiedonhaluiset tutkivat, miltä sisällä näyttää..

Myös karvaturrit katselivat hyörinää ja pyörinää..

Eräitä jo hieman raitis ilma ramaisi..

”Pilvet on maiseman silmät”, sanoo valokuvataiteilija professori Antero Takala luennollaan Oulunkylätalolla 1.4.2012. Hän onkin tullut tunnetuksi ennen kaikkea suomalaisen maiseman tulkitsijana, joka ei kuvaa realistista dokumenttimaista maisemaa Landscape vaan tallentaa filmille oman mielenmaisemansa Mindscape. Siinä tärkeintä ovat pilvet.

Takala aloitti luentonsa kuvauksella sepän pajasta, jossa hän pikkupoikana usein seurasi, kun seppä kirosanojen voimalla puhui rautaa uuteen muotoon; pimeä paja, jossa vain ahjon tuli hehkui ja jostain oven raosta kajastava valo piirsi romuluisen sepän nokisen hahmon. Taiteija otaksuu tuon pajan olleen tuotantonsa lähtökohtia, hänen halunsa löytää kohteen ydin juuri oikean ajan valossa ja pelkistää se tyylitellyksi lähes graafiseksi kuvaksi. Valo oli Takalan ratkaiseva hetki – sitä hän jaksoi odottaa sinnikkäästi ja jopa vuosia suunnitella ja tutkia ennen ensimmäistäkään kameran laukaisimen painamista.

Kuvat eivät ole tulleet helposti, vaan niitten metsästämiseksi on tarvittu itsensä alttiiksi panemista ankarissa talvipakkasissa. Lapin luonnossa selviytyäkseen on pitänyt osata keskustella luonnon kanssa, uskallettava ottaa vastaan jostain tuntemattomalta tasolta tulevia viestejä, etiäisten varoituksia ja neuvoja, asioita jotka entisajan ihmisille olivat jokapäiväisiä mutta nykyihmisen piiloon painamia kykyjä.

Sepän pimeä paja – Oulunkylätalon luentosalin mustiksi maalatut seinät. Ahjon tuli – videotykin hohtava valokeila. Jostain pajaan lankeava heikko valo – luentosalin raollaan oleva ovi valoisaan käytävään. Seppä itse – shamaaniviiksinen professori Takala mystisine tarinoineen. Siinä ympyrä sulkeutui: me kuulijat saimme valokuvasepän pajasta innoitusta oman valomme ja mielenmaisemamme etsimiseen.